Kuviteltu maailma silmien edessä

Olin kuullut koulussa, että Nuorisotakuutalolla hoidetaan kaikenlaisia asioita. Minna mainitsi Tarinaryhmän ja sitä kautta päädyin tulemaan Tarinaryhmään. Minnan kanssa olemme jo vuoden tavanneet säännöllisesti. Asun tässä ihan lähellä.

Tarinaryhmä on eka ryhmä jossa olen mukana. Minnan kanssa kaikki on mennyt hyvin, yhteistyö ei ole virallista vaan tuntuu samalta kuin juttelisi parhaalle kaverille tai siskolle. Saa olla rennosti oma itsensä ja tuoda mieltä vaivaavat asiat esiin. Puhumme myös toiveista ja huolista. Voin luottaa, että saan apua. Tuntuu onnekkaalta, että on päässyt tänne.

Olen harrastanut kirjoittamista jo kauan. Joskus 11-13-vuotiaana kaverini luki paljon ja kirjoitti omia tarinoita. Siitä sain kipinän kirjoittaa omiakin. Alkoi harrastus: kyläilimme toisillamme ja kirjoitimme yhdessä ja luimme toistemme juttuja. Sitä kesti ainakin yläasteelle saakka. Sieltä se innostus syntyi. En ollut edes tiennyt, että sellaista voi tehdä ilman, että on ammatti ja koulutus.

Mulla on kotona hirveästi vihkoja täynnä tarinoita, joita on vieläkin hauska lukea. Jos nyt vertaa siihen aikaan huomaa, että olen kehittynyt tosi paljon. Nykyään kerron enemmän henkilöiden ajatuksista ja kuvailen ympäristöä enkä vain mene tapahtumissa eteenpäin.

Jos mulla tulee idea, että haluan kirjoittaa aiheesta X, niin lähden heti kirjoittamaan ajatuksia ylös. En alussa vielä tiedä mitä lopussa tapahtuu vaan ajatuksia pumpsahtaa sitä mukaa päähän. Vaikka rakkaustarina tai kosto voi tulla mukaan kirjoittaessa. Joskus kun en saa unta, havahdun äkkiä kirjoittamaan jonkin idean ylös.

Viime viikolla heräsin ja piti nousta kirjoittamaan nykyisen projektini loppuideoita. Kun olen käyttänyt ideat, vedän ne yli ja siirryn eteenpäin. Joskus heti saman tien tiedän mitä tarinassa tulee tapahtumaan, mutta yleensä tarina muuttuu moneen moneen kertaan ennen kuin pääsen loppuun saakka.

Katsoin juuri muistiinpanoista, että nykyistä projektiani olen kirjoittanut vuodesta 2017, mutta olen suunnitellut sitä jo paljon aikaisemin. Välillä tulee taukoja, kun inspiraatio väsähtää, mutta sitten se nousee taas esiin. Nyt olen noin puolivälissä kirjaa, jota kirjoitan. Kirja, jota kirjoitan kertoo linnuista ja se on suunnattu nuorille.

Unelmoin, että saisin kirjasta itseni näköisen ja voisin olla siitä ylpeä. Minulla on lukihäiriö ja minulle on diagnosoitu hiljattain myös ADHD, mitä en pidä suorana esteenä, mutta se luo omat haasteensa kirjoittamisessa. Toivon voivani näyttää koko maailmalle, että voi kirjoittaa kirjan siitä huolimatta, että on erilaisia haasteita.

Tulevaisuudessa halaisin myös kirjoittaa jatkoa kirjalleni. Kirjoittaminen vaatii pitkäjänteisyyttä. Haaveilen urasta kirjailijana. Toivoisin, että voisin sanella kirjani, ja joku jolla ei ole lukihäiriötä voisi kirjata ajatukseni. Välillä harmittaa, että käytän aika paljon samoja sanoja. Totta kai aina haluaisi olla vielä parempi kirjoittaja. Joskus kun lukee aikuismaisempia tekstejä, näkee ihan erilaisia maailmoja, jollaisia olisi myös kiva joskus kirjoittaa.

Ehkä joskus kirjoitan vielä aikuisille suunnattuja kirjoja. Nykyään en lue kovin paljoa, mutta minuun on vaikuttanut Baby-sitters club, jotka serkkuni toi minulle luettavaksi. Minua kiinnosti aihe, koska halusin työskennellä lasten kanssa. Innostuin siitä kirjasta ja ymmärsin, miksi jotkut sanovat rakastavansa lukemista.

Koulussa piti tehdä kirjaesitelmiä ja piti lainata yksi ja kirjoittaa siitä. Minulle oli tosi vaikea löytää mitään kirjaa, joten päädyin lukemaan Neiti Etsivää. Salapoliisijutut alkoivat kiinnostaa minua silloin. Joskus olisi kivaa kirjoittaa salapoliisijuttu.

2015 tapasin yhden tytön, joka luki Soturikissoja, joka oli myös suuri inspiraationlähde alkaa kirjoittaa nykyistä kirjaani. Jäin Soturikissoihin koukkuun heti ensimmäisellä sivulla ja luin ne kaikki. Soturikissoja voi pitää ratkaisevana tekijänä sille, että aloin kirjoittaa lintukirjaa. Sinä yhdistyy fantasia, salapoliisijuttu, eläimet päähenkilöinä. Kaikkien tarinoiden ei tarvitse kertoa ihmisistä.

Näin tarinan heti visuaalisena. En voi keskittyä lukemaani, ellen katoa siihen. Minun on voitava kuvitella maailma silmieni edessä. Jos visuaalinen maailma puuttuu, lukuintoni katoaa enkä saa mitään luettua.

Tarinaryhmän kirjoitusharjoituksissa parasta on, että saa haastaa itseään ja ajateltua myös ihan muuta kuin sitä ihan omaa juttua. En osaa yhdistää harjoituksia ja omaa kirjaa. Harjoitukset kuitenkin kehittävät mielikuvitusta, mikä on kirjoittajalle tärkeää. Eniten apua kaipaan kuitenkin kieliopissa ja virheissä. Yhdessä kirjoittamisessa on kivaa, että pystyy jonkun toisen kirjoittamaan lisäämään oman jutun. Nopeissa harjoituksissa kivaa on, että saa vapauttaa itsensä ja kirjoittaa ihan kritiikittömästi. Se tuntuu terapeuttiselta.

Yasemin, 24